Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen

Seuraavassa on erään muslimioppineen kertomus. Hän on niitä harvoja käännynnäisiä/islamiin palanneita, jotka ovat saavuttaneet islamilaisen oppineisuuden sen täydessä merkityksessä, ja opiskellut Shafi'in ja Hanafin koulukuntien lakitiedettä (fiqh) sekä uskon perusteita (aqidah).

Synnyin 1954 Yhdysvaltojen luoteisosien maaseudulla ja minut kasvatettiin uskonnollisessa perheessä roomalaiskatoliseksi. Kirkko edusti hengellistä maailmaa, joka lapsuudessani oli ehdoton ja jopa todellisempi kuin aineellinen ympäristöni, mutta varttuessani ja erityisesti alettuani opiskella katolisessa yliopistossa, suhteeni uskontoon joutui yhä enemmän kyseenalaistetuksi sekä uskon että käytännön kysymyksissä. Yksi syy tähän olivat katolisessa liturgiassa ja rituaaleissa tehdyt monet muutokset Toisen Vatikaanineuvoston vanavedessä 1963, jotka saivat maallikon ajattelemaan, että kirkolla ei ollut mitään pysyviä normeja. Keskuudessaan papit puhuivat joustavuudesta ja käyttökelpoisesta liturgiasta, mutta tavallisesta katolisesta he näyttivät hapuilevan pimeässä. Jumala ei muutu eivätkä ihmissielun tarpeet sen paremmin, eikä taivaasta ollut tullut uutta sanomaa. Kuitenkin myötäilimme muutoksia, viikoittain ja vuosittain lisäillen ja poistaen, muuttaen kieltä latinasta englantiin ja lopulta tuoden mukaan kitaratkin ja folkmusiikin. Papit selittivät selittämistään, mutta maallikot pudistivat päätään. Ajanmukaisuuden hakeminen jätti hyvin monet vakuuttuneiksi, että kovin paljoa ei ollut tarjottu alunperinkään. Toinen syy epäilyksiini olivat useat opilliset hankaluudet, kuten kolminaisuusoppi, jota kukaan - ei pappi eikä maallikko - ikinä ollut kyennyt vakuuttavasti selittämään ja joka näyttäytyi ainakin tavalliselle järjelle kuin jonakin jumaluuskomiteana, jossa valta oli jaettu Isä Jumalalle, joka hallitsi maailmaa taivaasta, Hänen pojalleen Jeesus Kristukselle, joka pelasti ihmiskunnan maan päällä sekä Pyhälle Hengelle, joka esitettiin valkeana kyyhkynä ja jonka merkitys ilmeisesti oli pienempi kuin kahden muun. Muistan halunneeni tutustua lähemmin vaikka vain yhteen heistä, joka olisi sitten voinut esittää asiani niille muille, ja rukoilinkin innokkaasti joskus yhtä ja joskus toista; mutta ne kaksi muuta pysyivät sitkeästi mukana. Lopulta päätin, että Isän Jumalan täytyi määrätä niitä kahta muuta ja tästä muodostuikin suurin este katolilaisuuteni tielle, Kristuksen jumalallisuus. Sitä paitsi järkeily johti selvään päätelmään, että ihmisluonto oli vastakkainen Jumalalle joka suhteessa, toisaalla oli rajoittunut ja päättyvä ja toisaalla täydellinen ja rajaton. Jeesuksen jumaluuteen en muista koskaan todella uskoneeni, en lapsena enkä myöhemmin.

Vielä eräs epäuskon aiheuttaja oli kirkon kaupankäynti tuonpuoleisessa osakkeilla ja obligaatioilla, joita he kutsuivat aneiksi. Tee näin ja näin ja niin ja niin monta vuotta vähennetään tuomiostasi kiirastulessa: tällaista juuri Martin Luther piti vääränä aloittaessaan uskonpuhdistuksen. Muistan myös kaivanneeni sellaista pyhää kirjaa, joka antaisi ohjeet elämälle. Eräänä jouluna sain lahjaksi hienon Raamatun, mutta yrittäessäni lukea sitä, tuntui siitä puuttuvan yhtenäisyys ja punainen lanka siinä määrin, että oli vaikea kuvitella perustavansa elämänsä sen varaan. Vasta myöhemmin minulle selvisi, miten kristityt ratkaisevat tämän ongelman: protestantit luomalla omat teologiat eri lahkoille, korostamalla kukin omlle lahkolleen tärkeitä kirjoituksia ja jättämällä muut syrjään; katolilaiset jättämällä kaiken syrjään paitsi liturgiassaan toistetut katkelmat. Jotain tuntui puuttuvan pyhästä kirjasta, jota ei pystynyt lukemaan yhtenäisenä kokonaisuutena. Lisäksi yliopistossa tulin tietämään, että kirjan aitous, erityisesti Uusi Testamentti, oli joutunut epäilyksen alaiseksi kristittyjen itsensä modernien tutkimusten valossa. Nykyajan teologian kurssilla luin Norman Perrinin käännöksen erään vuosisatamme parhaan Uuden Testamentin tutkijan, Joachim Jeremiaksen, julkaisusta 'The problem of Historical Jesus'. Hän oli samaa mieltä saksalaisen teologin Rudolph Bultmannin kanssa siitä, että epäilemättä haave Jeesuksen elämäkerran kirjoittamisesta ei voi koskaan toteutua, tarkoittaen tällä sitä, että Jeesuksen todellista elämänkulkua ei voinut jäljittää Uudesta Testamentista minkäänasteisella varmuudella. Jos tämän myönsi kristinuskon ystävä ja yksi sen tekstien parhaista tuntijoista, mitä sanottavaa jäi sen vastustajille? Ja mitä muuta voi sanoa Raamatusta, kuin että siihen on muistiin merkittynä totuutta sekoittuneena kuviteltuun ja myöhempien seuraajien Kristukseen liittämiä asioita? Ja hekin olivat eri mieltä siitä, kuka mestari oikein oli ollut ja mitä hän oli opettanut. Jos Jeremiaksen kaltaiset teologit olivatkin vakuuttuneita, että oli olemassa historiallinen Jeesus ja hänen sanomansa, kuinka voi tavallinen ihminen toivoa löytävänsä sen? Opiskelin filosofiaa ja se opetti minut kysymään aina kahta asiaa jokaiselta, joka väitti omaavansa totuuden: Mitä tarkoitat ja mistä sen tiedät? Kun esitin nämä kysymykset omalle uskontotraditiolleni, en saanut vastauksia ja tajusin kristinuskon valuneen käsistäni.

Silloin ryhdyin etsintään, joka kenties on tuttua monille länsimaisille nuorille, nimittäin etsimään elämän tarkoitusta tässä merkitystä vailla olevassa maailmassa. Aloitin sieltä, missä entinen uskoni oli hävinnyt, nimittäin filosofeista. Luin suuren pessimistin Arthur Schopenhauerin esseitä, joissa hän esitti, kuinka raha, maine, fyysinen voima ja intelligenssi kaikki menetetään iän myötä, vain moraalin hyvyys jää. Hän myös huomautti, että ihminen on taipuvainen hylkäämään myöhemmällä iällä sen, mistä on nuoruuden kiihkolla hartaasti pitänyt kiinni. Jumalallisen tiedon löytämisen toivossa päätin kyllästää itseni ateismin kaikkein kovimmilla argumenteilla ajatellen, että selvittäisin ne myöhemmin. Niinpä luin Walter Kaufmannin käännöksiä Friedrich Nietzschen ajatuksista. Ne selittivät, miksi Länsi oli jälkikristillinen, ja tarkasti ennustivat 20. vuosisadan ennenkuulumattomat petomaisuudet ja torjuen myytin siitä, että tiede voisi korvata nyttemmin kuolleen uskonnon moraalin. Hän auttoi minua analysoimaan monoteistisen tradition uskomuksia yksi kerrallaan. Hän erotti epäolennaiset käsitykset (kuten oudon näytelmän kaikkivaltiaan jumalolennon itsemurhasta ristillä) olennaisista, joita nyt ymmärsin olevan vain kolme, vaikka en niihin uskonutkaan: että Jumala oli olemassa; että Hän loi ihmisen maailmaan ja määritteli kuinka hänen siellä tuli elää; että Hän tuomitsisi ihmisen tekojensa mukaan tuonpuoleisessa ja antaisi hänelle joko ikuisen palkinnon tai rangaistuksen.

Noihin aikoihin luin vanhan Koraanin käännöksen, ja vastahakoisesti ja varauksella ihailin, kuinka puhtaasti nämä olennaiset käsitykset siinä esitettiin. Vaikka se olisi väärässäkin, ajattelin, ei voinut olla parempaa ilmaisua uskonnosta. Kirjalliselta kannalta käännös, ehkä Sales, oli tylsä ja avoimesti vihamielinen esittämäänsä asiaa kohtaan, mutta tiesin arabiankielisen alkuperäisteoksen olevan tunnustettu kauneudestaan ja kaunopuheisuudestaan. Tunsin halua oppia arabiaa voidakseni lukea alkuperäistä Koraania.

Lomalla ollessani olin kävelemässä mutaista polkua vehnäpellolla ja aurinko oli juuri laskemassa. Jotenkin tuli mieleeni, että oli oikea hetki palvonnalle, aika kumartaa ja rukoilla yhtä Jumalaa. Se oli kuin ohimenevä päähänpisto, mutta kenties alkua sen tunnustamiselle, että ateismi oli luonnoton olotila. Jotain levotonta jäi minuun, ja opiskellessani etsin filosofien kirjoista valaistusta tarkoituksettomuuden kysymykselle, joka oli sekä henkilökohtainen huoleni että eräs aikamme keskeisistä ongelmista. Joidenkin mukaan tieteellinen tarkastelu voi tuottaa vain kuvailevia toteamuksia tyyliin X on Y tai esine on punainen, painaa kaksi kiloa ja niin edespäin. Moraalisia päätelmiä taas ei mikään tieteellinen tarkastelu voinut mitata tai todentaa.

Koska Chicagossa opiskelu oli kallista, otin kesätyötä Alaskassa kalastavalla troolarilla. Meri osoittautui omaksi koulukseen ja sain kokea jotakin tuulen, veden, myrskyjen ja sateen voimasta sekä ihmisen pienuudesta. Nämä asiat ovat edessämme kuin valtava kirja, mutta kalastajatoverini ja minä pystyimme erottamaan vain ne kirjaimet, jotka olivat aivan nenämme edessä: pyydystää niin paljon saalista kuin mahdollista tietyssä ajassa ja myydä ne ostajille. Harva tiesi kuinka kokonaista kirjaa luetaan. Joskus aallot nousivat vuorten korkuisiksi ja kapteeni puristi ruoria rystyset valkeina, keula yhtenä hetkenä syöksyen alas aallonpohjaan ja toisena kohoten taivasta kohti. Suurenmoiset luonnonilmiöt ympäröivällä merellä tuntuivat itsepäisinä uhmaavan heikkoja yrityksiämme päästä sopuun niiden kanssa. Yhtäkkiä vain olimme kaiken keskellä, käsittämättömien voimien ravistellessa meitä, ihmetellen, selviäisimmekö tästä. Jotkut tosiaankin pyysivät Jumalalta apua sellaisissa tilanteissa, mutta palattuamme turvallisesti maihin käyttäydyimme kuin emme mitään tietäisi Hänestä, kuin nuo äskiset hetket olisivat olleet vain äkillisiä mielenhäiriöitä, joita oli noloa ajatella onnellisempina aikoina. Yksi meren opetuksista olikin, että tuollaiset sattumat olivat jopa hyvin merkittäviä elämässämme. Ihminen oli pieni ja heikko, voimat hänen ympärillään suuria eivätkä hänen kontrolloitavissaan. Joskus joku laiva upposi ja miehiä kuoli. Muistan erään toisen laivan kalastajan, joka teki samaa kuin minä, nosti verkkoa. Hän hymyili minulle veden yli työskennellessään verkon kanssa. Joitakin viikkoja myöhemmin hänen laivansa kaatui myrskyssä, hän takertui verkkoon ja hukkui. Näin hänet vain kerran sen jälkeen, unessa heilauttamassa minulle kättään laivansa perästä. Ne äärimmäiset olot, jossa elimme, myrskyt, pystysuoraan merestä nousevat korkeat kalliot, kylmyys, sateet ja väsymys sekä miesten satunnaiset onnettomuudet ja kuolemantapaukset eivät tehneet useimpiin meistä suurtakaan vaikutusta. Merimiestenhän tuli kaikesta huolimatta olla kovia. Beringin salmessa tehtiin noihin aikoihin omaisuuksia, ennen kuin ylikalastus teki lopun ravuista. Nuo ihmiset, jotka olivat hyviä hankkimaan rahaa, mutta välinpitämättömiä minkään lopullisen päämäärän tai tarkoituksen suhteen, pistivät minut miettimään yhä useammin, eivätkö ihmiset tarvinneetkin periaatteita ohjaamaan heitä ja kertomaan, miksi he elivät. Ilman sellaisia periaatteita mikään ei oikeastaan erottanut meitä saaliistamme, paitsi perinpohjaisuutemme ja tekniset valmiutemme saalistaa kauemmin, enemmän ja ahneemmin kuin eläimet, joita pyysimme. Opiskellessani toista vuotta Chicagossa moraalifilosofiaa, totesin, että filosofia ei aikojen kuluessa ollut onnistunut merkittävästi vaikuttamaan ihmisten moraaliin ja estämään epäoikeudenmukaisuutta eikä niin luultavasti olisi käyvä tulevaisuudessakaan. Huomasin, että kulttuurien ja yhteiskuntien vertailu ja moninaisuus oli johtanut monet ihmiset uskomaan moraalin suhteellisuuteen. Joidenkin mielestä tämä merkitsi älyllistä vapautusta, kuten Emile Durkheim teoksessaan "Elementary forms of the religious life" tai Sigmund Freud kirjassaan "Totem and taboo", joka käsitteli ihmiskuntaa kuin se olisi potilas ja diagnosoi sen uskontotraditiot kollektiiviseksi neuroosiksi. Siitä olisi mahdollisuus parantua tieteellisen ateismin avulla, joka olisi eräänlainen pelastus puhtaan tieteen kautta. Jurgen Habermas väitti kirjassaan "Knowledge and human interests (käänt. Jeremy Shapiro), että ei ollut olemassakaan puhdasta tiedettä, johon voisi nojautua itsensä ja maailman jatkuvaksi parantamiseksi. Hän nimitti sellaista väärinymmärtäväksi scientismiksi, ei tieteeksi. Tiede ei todellisuudessa ollut vapaa arvoista, vielä vähemmän eturistiriidoista. Se ainakin oli selvää, että 1900-luvun ajattelijoiden, kuten Freudin ja Durkheimin, optimismilla ei enää ollut pohjaa. Aloin arvioida uudelleen älyllistä elämää ympärilläni. Schopenhauerin tapaan ajattelin, että korkeampi koulutus tuottaisi korkeampitasoisia ihmisiä, mutta yliopiston labrassa kuulin ihmisten suunnittelevan tutkimustulosten väärentämistä taatakseen tutkimusrahat taas vuodeksi ja professorien kilpailevan kurssiensa opinto-ohjelmista jne. Sama moraali näytti vallitsevan niin akateemisesti sivistyneiden ihmisten kuin kalastajienkin keskuudessa. Jos nauratti katsella kalastajaa, joka saatuaan suuren saaliin ajeli edestakaisin muiden edessä näyttääkseen heille kuinka syvällä laiva ui lastin painosta, mitä voisi sanoa tiedemiehistä, jotka käyttäytyivät samalla tavoin kirjojensa ja artikkeliensa kanssa? Tunsin, että heidän tietämyksensä ei ollut kehittänyt heitä ihmisinä ja että korkeamman ihmisen salaisuus ei piillyt heidän sivistyneisyydessään. Filosofian tie näytti olevan kohdallani loppuun käyty. Vaikka se olikin riisunut minut kristillisyydestä ja tuonut joitakin aitoja oivalluksia, se ei ollut antanut vastauksia suuriin kysymyksiin. Mitä meistä yksikään oli, filosofi, kalastaja, roskakuski tai kuningas, muuta kuin näyttelijöitä kappaleessa, jota emme ymmärtäneet, kiltisti näytellen osaamme, kunnes toinen lähetettiin tilallemme ja itse annoimme viimeisen näytöksemme? Oli kuin tämän vuosisadan vertaansa vailla oleva konkreettisten asioiden hallinta olisi johtanut siihen, että itsekin olimme esineitä. Filosofi Hegel oli sitä mieltä, että filosofisen tutkimuksen liike johti aina abstraktista konkreettiseen, joka oli todellisempaa. Siksi hän saattoikin sanoa, että filosofia aina johti teologiaan, jonka kohde oli äärimmäinen tosi, jumalallisuus. Tässä kohden tuntui minusta olevan suuri puute omassa ajassamme. Aloin miettiä, olimmeko kulttuurimme ja menneisyytemme materialisoimalla jotenkin irrottaneet itsemme laajemmasta ihmisyydestämme, todellisesta luonteestamme suhteessa korkeampaan todellisuuteen.

Luin joukon islamista kertovia kirjoja, mukaan lukien Seyyed Hossein Nasrin teokset. Hänen mielestään monet länsimaisen ihmisen ongelmista, erityisesti ympäristöä koskevat, johtuivat siitä, että hän oli hylännyt ihmisille ilmestyneen uskonnon jumalallisen viisauden, joka osoitti hänelle hänen paikkansa luonnossa Jumalan luomana ja opetti häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan sitä. Ilman sitä hän tuhoaisi luontoa vielä entistäkin tehokkaammalla teknologialla, jääden itse sisältä vielä tyhjemmäksi ja tietämättä, miksi hän eli tai kuinka hänen tulisi toimia. Tämä oli varmasti totta, mutta jäi kysymys ilmestyksenä lähetetyn uskonnon totuudesta. Kaikki maankamaralla, kaikki moraaliset ja uskonnolliset järjestelmäthän olisivat samanarvoisia, jos ei voisi varmistua yhden niistä olevan korkeammasta lähteestä. Luin muita kirjoja islamista, myös otteita teologin ja mystikon Ghazalin teoksesta "That what delivers from error". Hän oli keski-iän kriisinsä kautta, kyseltyään ja epäiltyään, käsittänyt, että profeetallisten ilmestysten lisäksi maan päällä ei ollut muuta valonlähdettä, mihin johtopäätökseen minäkin olin päätynyt. Tässä oli Hegelin sanojen mukaan se Viisas Mies, jumalallisen inspiraation johdattama sanansaattaja, jolla yksin oli valta vastata kysymyksiin hyvästä ja pahasta.

Luin myös A.J. Arberryn käännöksen "The Koran Interpreted" ja muistin vanhan toiveeni pyhästä kirjasta. Jopa käännettynä muslimien kirjan paremmuus Raamattuun nähden oli ilmeinen joka rivillä. Oli kuin tosi jumalallinen ilmestys, josta eläissäni tuskin olin edes kuullut, olisi nyt tuotu silmieni eteen. Haltioituneella tyylillään, voimallaan, ehdottomalla lopullisuudellaan ja salaperäisellä kyvyllään aavistaa jo etukäteen ateistisen sydämen vastaväitteet ja kumota ne; se näytti selvästi Jumalan Jumalana ja ihmisen ihmisenä.

Aloin lukea arabiaa Chicagossa, mutta vuoden ja melko kehnon menestyksen jälkeen päätin lähteä vuodeksi Kairoon opiskelemaan, ja myös uusien horisonttien kaipuu houkutteli minua sinne. Egyptissä löysin jotain sellaista, joka katsoakseni vetää monia islamiin, nimittäin puhtaan yksijumalaisuuden leima sen seuraajissa. Tapasin Egyptissä monia muslimeja, sekä hyviä että pahoja, mutta jokaiseen oli heidän Kirjallansa ollut niin syvällinen vaikutus, että sellaista en ollut koskaan ennen kohdannut. Eräs heistä oli oli mies, jonka kohtasin Niilin varrella. Tulin hänen lähelleen hänen rukoillessaan pienen pahvinpalasen päällä kasvot veteen päin. Aioin kävellä hänen editseen, mutta huomasin erehdykseni ja ohitin hänet takaa, jotta en häiritsisi. Jäin katsomaan häntä hetkeksi ja näin miehen, joka oli täysin syventynyt suhteeseensa Jumalan kanssa, välittämättä läsnäolostani ja vielä vähemmän siitä, mitä mieltä olin hänestä tai hänen uskonnostaan. Sellaiselle tämä oli outoa, joka tuli Lännestä, missä julkinen rukoileminen oli kai enää ainoa paheksuttu asia. Toinen oli nuori poika, joka kulki kanssani pitkän matkan selittäen minulle islamia niin paljon kuin osasi, ja erotessamme luulen hänen rukoilleen, että tulisin muslimiksi. Kolmas oli jemeniläinen Kairossa asuva ystäväni, joka toi minulle Koraanin, jotta oppisin arabiaa. Minulla oli tapana pinota kirjat lattialle, mutta kun laitoin Koraanin pinon päälle, hän nosti sen nopeasti pois lattialta kunnioituksesta kirjaa kohtaan. Tämä teki minuun vaikutuksen, koska tiesin, että hän ei ollut uskonnollinen. Silti islamin vaikutus näkyi hänessä.

Mietin paljon asioita niinä kuukausina, jotka vietin Egyptissä arabiaa opiskellen. Huomasin ajattelevani, että ihminen tarvitsee uskonnon, ja islamin voima muslimien elämässä, tietty pyrkimysten jalous ja sielun avaruus, tekivät minuun suuremman vaikutuksen kuin mikään muu uskonto tai ateismi. Muslimeilla näytti olevan jotain enemmän kuin meillä. Kristinuskossakin oli hyviä asioita, mutta ne olivat täynnä ristiriitoja ja kallistuin yhä enemmän islamin puoleen löytääkseni niistä täydellisen selvityksen. Ensimmäinen kysymys oli: Miksi meidät on luotu? Oikea vastaus tähän oli: Tuntemaan, rakastamaan ja palvelemaan Jumalaa. Tajusin islamin tarjoavan täydellisimman ja helpoimmin ymmärrettävissä olevan tavan toimia näin joka päivä. Mitä tulee muslimien vaikeaan poliittiseen asemaan tässä ajassa, se on mielestäni vain yksi vaihe suuremmassa historian syklissä. Muslimien maita on ennenkin vallattu, kuten mongolit 1200-luvulla, ja sen jälkeen ottomaanien kaudella vallattu takaisin useaksi vuosisadaksi. Nykyajan muslimien tehtävänä oli nyt mielestäni pyrkiä uudelleen nostamaan islam uuteen kukoistukseen ja siihen halusin minäkin ottaa osaa.

Kun eräs ystäväni eräänä päivänä Kairossa kysyi minulta, miksi en ryhtyisi muslimiksi, ymmärsin Allahin luoneen minuun kaipuun kuulua tähän uskontoon, joka niin rikasti seuraajiaan. Kukaan ei tule muslimiksi vain ajattelemalla ja tahtomalla, vaan ennemminkin Allahin armosta, ja se viime kädessä minutkin sai omaksumaan islamin Kairossa 1977.

"Eikö ole aika niiden, jotka uskovat, nöyrtyä sydämissään, muistaa Jumalaa ja Hänen lähettämäänsä totuutta, jotta heidän ei kävisi kuin niiden, joille Kirjoitus annettiin aikaisemmin, niin että heidän aikansa näytti pidennetyltä, mutta jotka paaduttivat sydämensä ja joista useimmista tuli lainrikkojia. Tietäkää, että Jumala elvyttää maan sen kuihtumuksesta. Me olemme totisesti kirkastaneet teille tunnusmerkit ymmärtääksenne."