Johdantona tähän evoluutioteoriaan liittyviä ongelmia koskevaan artikkeliin tahdon mainita erään tapahtuman, joka sattui imaami Abu Hanifalle, tunnetulle islamilaiselle oppineelle (k. 767 e.Kr.):

Eräs ateisti haastoi Abu Hanifan julkiseen väittelytilaisuuteen, johon oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Ateisti tuli paikalle hyvissä ajoin ystävineen ja tukijoineen, mutta Abu Hanifaa ei näkynyt. Kun hän lopulta ilmaantui paikalle kovasti myöhässä, pyysi hän anteeksi ja selitti, "Olin virran toisella rannalla. Virta tulvi eikä minulla ollut venettä. Seisoessani siellä ja miettiessäni, miten pääsisin tänne, kaatui puu aivan itsestään ja siitä syntyi vene puhtaasta sattumasta. Vene liikkui sattumalta vastavirtaan. Istahdin siihen ja taaskin, aivan sattumalta, se alkoi liikkua ilman, että kukaan ohjasi sitä päätyen tänne. Niinpä olen nyt täällä." Silloin ateisti sanoi, "Joko olet hullu tai sitten yrität huijata minua! Kuinka voisi puusta tulla vene itsestään ja sattumalta, ja kuinka se voisi saavuttaa määränpäänsä kenenkään ohjaamatta sitä! Oletkos hullu? Abu Hanifa sanoi, "Jos minä olen hullu, olet sinä hullumpi, sillä sinä luulet tämän kauniin maailman niin monine eläimine, kaloine, hyönteisine ja kasveineen syntyneen sattumalta, ilman kenenkään ohjailua. Luulet auringon, kuun, tähtien ja planeettojen kulkevan sujuvasti radoillaan ilman että kukaan ohjaa niitä! Kuka voisi olla suurempi hullu kuin sinä?"

Tällä tarinalla haluan kehottaa miettimään asioita uudelleen ja osoittaa, että ateismi ajatuksineen luomisesta sattuman kautta ei ole mitään uutta, vaan pikemminkin hyvin vanha ilmiö.

Aluksi täytyy kysyä, millainen tiede oikein on kehitysoppi tai evoluutio-oppi? Tosiasiassahan se on teoria, sarja olettamuksia ja sen tähden on selvää, että jos se olisi tosiasioita, sitä ei esitettäisi teoriana, ks. esim. hakusana 'kehitysoppi', joka on synonyymi evoluutio-opille Nationalencyklopedin-sanakirjassa. Sieltä voi siis lukea, että se on ..."yhteinen nimitys teorioille ja käsityksille siitä, että luonto ja ihminen on läpikäynyt jatkuvan kehityksen. Sillä voidaan tarkoittaa puhtaasti biologisia olosuhteita ja silloin se liittyy Darwinin teoriaan lajien kehityksestä kasvi- ja eläinmaailmassa..."

Toisessa kohdassa sanakirjassa voimme sanan 'elämä' kohdalla löytää elämänmuotojen kehitysohjelman kommentaareineen, joka alkaa seuraavasti: "Kuva peilaa tapaamme ajatella, että elämä maapallolla on voinut kehittyä kemiallisen evoluution kautta aina nykypäivään.... Huomatkaa ilmaus, jonka mukaan on kyse siitä, kuinka elämä maapallolla on voinut kehittyä; meille ei siis anneta mitään tosiasioita sen suhteen, kuinka elämä varmuudella on kehittynyt.

Toinen mielenkiintoinen varovaisuusyksityiskohta, joka sisältyy yllä olevaan otteeseen, on se, että tämä koskee vain elämää maapallolla. Varotaan siis sulkemasta pois laskuista sitä, että on muutakin elämää ja kuinka se voi olla syntynyt; voi aina ihmetellä, miksi tällainen varovaisuus...

Mihin Darwinin teoria perustuu?

Darwinin evoluutioteoria ameebasta monimutkaisiin olentoihin, rakentuu oletettuihin sattumanvaraisiin mutaatioihin ja luonnon valintaan. Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa, täytyy selvittää, kuinka solu kehittyy ja kuinka se kopioi perimänsä sekä kuinka mutaatiot syntyvät.

Biologinen (orgaaninen) eliö muodostuu soluista, joissa on tuma, jossa taas ovat kromosomit, perintötekijät. Nämä orgaaniset solut sisältävät siis sen, mitä kutsutaan geeneiksi, jotka ovat järjestyneet tietyllä tavalla tuman kromosomeihin. Juuri näihin geeneihin on ohjelmoitu ns. geneettinen koodi, joka mm. määrää, että niiden on kopioiduttava ja yhdessä muodostettava monimutkainen olento.

Nämä kromosomit, jotka muodostuvat geeneistä, sisältävät erilaisia molekyylejä (yhdistyneiden atomien erilaisia variaatioita), nukleiinihappoja ja proteiineja ja tässä on nukleiinihapoilla DNA ja RNA suuri merkitys. Useimmissa organismeissa juuri DNA kantaa geneettistä tietoa.

DNA-molekyylit voivat kukin sisältää miljoonittain yhteenliittyneitä atomeja kaksoiskierteen muodossa. Niiden tehtävä on suurin piirtein toimia "päätiedostona" sen mallin varastoimiseksi, jota lisääntymisessä tarvitaan. Toisin sanoen tässä rakenteessa on säilöttynä geneettinen koodi, joka muodostuu erilaisten molekyylien neljästä emäksestä, joita kutsutaan nimillä A, G, T ja C.

Yhteistyö DNA:n ja proteiinien välillä, joka muodostaa suuren osan organismin rakenteesta, vaatii mekanismin, jolla käännetään DNA-koodin neljä kirjainta (A, G,T ja C) proteiinikoodin kahdeksikymmeneksi. Tapa, millä proteiinit rakentuvat sen tiedon varassa, joka on varastoituna DNA:han, on melko monimutkainen. DNA:n osat (eli AGTC-ketjun osat) kopioituvat edelleen sen sukulaisen RNA-molekyylin säikeisiin, tämän toimiessa viestinviejänä. Proteiinin rakentumisen ohjeet RNA vie eteenpäin proteiinitehtaisiin, joita kutsutaan ribosomeiksi. Ne ovat hyvin suuria molekyylikomplekseja, jotka käyttävät apunaan vielä yhdenlaista nukleiinihappoa, tRNA:ta.

Evoluutioteorian ajatus on siis se, että kehitys aiheutuu niistä virheistä, joita geenien lisääntymisessä tapahtuu, toisin sanoen niiden kopioidessa itsensä yllä kuvaillun nukleiinihappojen ja proteiinien yhteistyön avulla.

Tulee pitää mielessä, että geneettiset mutaatiot ovat usein syynä moniin sairauksiin, sekä että 99,99 % näistä muutoksista johtaa solun kuolemaan tiettyjen tutkimusten mukaan.

Vaikka tahtoisimme yksinkertaistaa koko lisääntymisprosessin vain uskomattoman onnelliseksi sattumaksi, eli että sattumanvaraisissa geneettisen koodin mutaatioissa syntyisi parannuksia, ei voida selittää, miten koko koodi ilmestyi tyhjästä. Ja missä koodi ensiksi oli, RNA:ssa vai DNA:ssa. Toisen on täytynyt olla ennen toista, aivan kuten munan ja kanan ongelmassa. Lisäksi ongelma on siinä, että nämä nukleiinihapot ovat riippuvaisia siitä proteiinista, joka suorittaa itse organismin rakennustyön, ja sisältyvät siihen kuin rakennuskivinä. Ne ovat siis riippuvaisia toisistaan voidakseen toimia. Jos yhtä ei ole, eivät muutkaan voi toimia. Syntyikö siis koko tämä monimutkainen ja uskomattoman taitava ja hyvin järjestäytynyt rakennelma yhdellä kertaa jonkin valtavan sattuman kautta?

Sen todennäköisyys, että sattuma voisi saada aikaan edes yhden pienen viruksen miljardissa vuodessa, on yksi 10:sta korotettuna 2 000 000 potenssiin, eli pienempi kuin mahdollisuus, että lanttia heittäessäsi saisit kruunan kuusi miljoonaa kertaa peräkkäin. Niin uskomattoman suuri määrä mahdollisia kemiallisia yhdistelmiä on olemassa.

Kuinka yksinkertaisia yksisoluiset organismit ovat?

Tarkasteltaessa yksisoluisia organismeja lähemmin, havaitaan, etteivät ne suinkaan ole mitään yksinkertaisia ilmiöitä, niin kuin voisi luulla kuullessaan ihmisten keskustelevan siitä, tulimmeko ameebasta vai bakteerista. Sekä ameeba että bakteeri ovat hyvin pieniä eliöitä, mutta niissä on kokonaiset 99 % kaikista niistä monimutkaisista entsyymeistä, jotka ovat läsnä muissa monimutkaisemmissa organismeissa, kuten esim. ihmisessä. (Entsyymi: aine, joka vaikuttaa kemiallisiin reaktioihin organismissa, esim. ruuansulatuksessa, sen itse pysyessä muuttumattomana.) Ameeban on voitava hengitettää happea, sulattaa ruokaa, saatava ravintoaineet kuljetetuksi muualle ruumiiseen jne. Laskelmien mukaan jokainen entsyymi tarvitsisi miljoonia vuosia kehittyäkseen "pienten muuntelujen kautta". Jos ajatellaan niin monien entsyymien kehittymistä yhdessä ja samassa organismissa, tarvitaan siihen ainakin muutamia miljardeja vuosia. Tästä syntyy kaksi ongelmaa kehitysopissa. Ensimmäinen niistä on se, että maapallo on aivan liian nuori, jotta tällainen kehitys olisi voinut tapahtua. Lahdetään siitä, että maapallo on syntynyt n. 4,5 - 5 miljardia vuotta sitten ja fossiiliset löydöt ensimmäisestä elämästä ovat bakteereja noin neljän miljardin vuoden takaa. Tämä siis merkitsee, että aika on aivan liian lyhyt, jotta bakteerit monimutkaisine DNA-rakenteineen ja entsyymeineen olisivat voineet syntyä sattumalta. Toinen ongelma on se, että bakteeri, joka ilmaantui maapallon ollessa vielä nuori, tuli fossiilisista löydöistä päätellen kuvaan yhtäkkiä eikä asteittain, mikä taas evoluutioteorian mukaan olisi välttämättömyys.

Puuttuvat lenkit

Puuttuvat lenkit ovat olleet paljon keskustelua aiheuttanut asia meidän aikanamme, ja se myös herättää uteliaisuutemme tutkia sitä tarkemmin, nähdäksemme kuinka varmoja evolutionistien todisteet ja väitteet ovat.

Kuten tunnettua, on pitkään uskottu, että ihmisen ja apinan välillä on ollut erilaisia lenkkejä, mutta nykypäivänä evolutionistit eivät enää usko tähän kehityskulkuun. Sen sijaan uskotaan, että apinalla ja ihmisellä oli yhteinen esi-isä, josta niiden kehitys lähti eri suuntiin. Tämä esi-isä olisi joidenkin tutkijoiden mukaan elänyt noin 20 - 10 miljoonaa vuotta sitten (Dryopithecus), toiset taas arvelevat hänen eläneen 1,5 - 4 miljoonaa vuotta sitten (Australopithecus).

Kuten kaikki muukin kehitysopissa, perustuu yllämainittu usein vain teorioihin, heikkoihin perusteluihin ja epävarmoihin todisteisiin. Ne fossiiliset todisteet, joita esitetään, ovat lopulta useimmiten osoittautuneet kuuluneen joko apinoille tai jollekin muulle lajille. Neandertalilainen on eräs esimerkki sellaisesta, jonka pitkään luultiin olleen esi-isä, mikä luulo nyt on osoittautunut vääräksi. Perjantaina, 11. heinäkuuta 1997, voitiin lukea mm. seuraavaa Svenska dagbladetin etusivulta: "Neandertalilaiset eivät olleet esi-isiämme. He kuuluvat eri lajiin kuin me. Se on selvää sen jälkeen, kun ruotsalaisten johtamat tutkijat ovat eristäneet ja tulkinneet neandertalilaisfossiilin DNA:ta."

Toinen ristiriitainen hahmo evoluutioteoriassa on jäänteet eräästä Lucyksi nimetystä luurangosta, joka eli noin 2,9 miljoonaa vuotta sitten. Kaikesta päätellen jäänteet kuuluvat hentorakenteiselle simpanssinaaraalle. Se, mikä ilmeisesti saa evolutionistit uskomaan hänen olevan ihmisen edeltäjä, on lantioluu, joka muistuttaa osin ihmisen vastaavaa, osin simpanssin. Oikeastaan tämä merkitsee vain sitä, että on ollut useanlaisia simpansseja.

Tiedetään professoreja ja tutkijoita, jotka ovat löytäneet nykyihmistä muistuttavia luurankoja useiden miljoonien vuosien takaa, mutta nämä tiedemiehet ovat kieltäytyneet tunnustamasta tämän olevan totuus, sillä sehän johtaisi evoluutioteoriasta luopumiseen. Sellaisia löytöjä teki mm. professori Raggazoni v. 1860. Toinen tunnettu löytö ovat melkein neljä miljoonaa vuotta vanhat aikuisen ja lapsen jalanjäljet Laetolin lähellä Tansaniassa. Ne näyttävät täsmälleen modernin ihmisen jalanjäljiltä ja edustavat siksi ongelmaa niille, jotka katsovat Lucyn olevan esi-isiämme, sillä Lucyn luurangosta näkyy hänen jalkojensa olleen hänen käsiensä kaltaiset. Toinen esimerkki siitä, kuinka välittävien lenkkien todistelussa on epäonnistuttu, koskee sitä, kuinka lintu polveutuu dinosauruksista. Fossiili, johon useimmiten on viitattu välilenkkinä, on eläin nimeltä Archaeopteryx, erityisesti koska sillä oli sekä höyhenpeite että siivet, vaikkei se osannutkaan lentää, sekä koska sillä oli hampaat, pitkä pyrstö, kynnet siipien ulkokärjissä; ja se oli löydetty samoilta kallioilta kuin dinosaurukset. On katsottu sillä olleen sekä linnun että dinosauruksen piirteitä. Tälle voidaan löytää vastaväitteitä, sillä onhan strutsikin eläin, jolla on höyhenet, mutta joka ei osaa lentää. Vaikka pitkää pyrstöä pidetäänkin matelijamaisena, on osoitettu, että monilla muinaisilla lentävillä matelijoilla oli lyhyt pyrstö (Pterodactyl). Archaeopteryxin hampaista puheenollen taas on osoitettu, että se oli tavallista tuon aikakauden linnuilla. Sillä oli sitä paitsi täydelliset höyhenet, ontot luut ja sen aivojen koko oli sellainen kuin linnuilla eikä kuten dinosauruksilla jne. Kaikki tämä todistaa, että se oli jo lintu eikä ole mitään välilenkkejä, jotka voisivat osoittaa, kuinka esim. sen siivet tai nokka olisivat kehittyneet dinosaurustasolta.

Tässä yhteydessä haluan siteerata erästä Metrossa (1997-11-26) ollutta kirjoitusta: "Että dinosaurukset olivat tasalämpöisiä, on nykyisin yleisesti hyväksytty teoria. Samoin pidetään jokseenkin varmana, että nykyajan linnut polveutuvat suoraan niistä. Mutta uusi huomionarvoinen tutkimus erään Kiinasta löydetyn pienen Sinosauropteryx-mydinosauruksen fossiilista on herättänyt vahvoja epäilyjä teorioiden paikkansapitävyydestä, kirjoittaa Science-lehti. Fossiili on erittäin hyvin säilynyt ja siinä on nähtävissä jälkiä jostakin, jota ei milloinkaan aiemmin ole nähty niin vanhoissa jäännöksissä, nimittäin jälki eläimen keuhkoista:

Fysiologi John Rubenin ja hänen kollegojensa mukaan Oregon State Universitystä eläimen keuhkoilla oli sama primitiivinen rakenne kuin krokotiilin eivätkä ne muistuttaneet lainkaan nykyajan lintujen (tai nisäkkäiden) tehokkaita hengityselimiä.

Fysiologien päätelmä on, että Sinosauropteryx ja muut dinosaurukset olivat vaihtolämpöisiä ja tuskin läheistä sukua millekään nykyisin elävälle tasalämpöiselle eliölle. Linnut eivät toisin sanoen polveutuisi dinosauruksesta."

Tähän sitaattiin viitaten minusta tuntuu, että paljoa enempää ei tarvitse sanoa siitä, polveutuuko lintu dinosauruksesta...

Kehitysopin mukainen väittämä...

Vahvin jää henkiin ja lisääntyy...

- Ongelma: Kuinka on mahdollista, että pienimpiä ja hauraimpia elämänmuotoja, hyönteisiä, on eniten eläinlajien joukossa? Ja kuinka on mahdollista, että monet parhaiten menestyneistä hyönteisistä elävät taitavasti järjestäytyneinä yhteiskuntina, joissa heikkoja puolustetaan, kuten esim. muurahaiset, joilla on sotureita, työläisiä, kuningatar jne.