Oli neljäs vuosi Hijran jälkeen. Profeetan kaupunki oli edelleen sekä sisältä että ulkoa tulevan uhan alaisena. Kaupungin sisällä vaikutusvaltainen juutalaisheimo Banu anNadir rikkoi sopimuksensa Profeetan kanssa ja suunnitteli hänen surmaamistaan. Tämän vuoksi heidät karkoitettiin kaupungista. Tämä tapahtui Safar-kuukautena.

Kului kaksi painostavaa, mutta näennäisen rauhallista kuukautta. Sitten Profeetalle tuotiin uutisia, että kaukaisen Najdin heimot suunnittelivat hyökkäystä. Tähän varautuakseen Profeetta kokosi yli neljänsadan miehen joukon ja jättäen kaupungin erään kumppaneistaan, Uthman ibn Affanin, huostaan, lähti etenemään itäänpäin. Hänen joukkoonsa kuului myös nuori medinalainen, Abbad ibn Bishr.

Saapuessaan Najdiin Profeetta löysi vihamielisten heimojen asumukset oudosti tyhjillään. Vain naisia oli paikalla. Miehet olivat lähteneet kukkuloille. Jotkut heistä järjestäytyivät valmistautuen taisteluun.

Koitti Salat al-Asrin (iltapäivärukouksen) aika. Profeetta pelkäsi, että vihollisheimon miehet kävisivät heidän kimppuunsa rukouksen aikana. Hän järjesti muslimit riveihin, jakoi heidät kahteen ryhmään ja suoritti rukouksen Salat al-Khawf (pelon rukous). Toisen ryhmän mukana hän rukoili yhden raka'n toisen ryhmän seistessä vartiossa. Toista raka'tia varten ryhmät vaihtoivat paikkaa. Kukin ryhmä päätti rukouksensa yhdellä raka'lla, kun Profeetta oli lopettanut heidän kanssaan.

Havaittuaan muslimien hyvin järjestäytyneet rivit vihollisheimon miehet tulivat levottomiksi ja pelokkaiksi. Profeetta oli tehnyt läsnäolonsa tiettäväksi ja jotakin hänen tuomastaan viestistä tunnettiin ensi kädessä Arabian keskiylängöllä, josta hän poistui rauhanomaisesti.

Paluumatkalla Profeetta pystytti leirin erääseen laaksoon yöksi. Heti kun muslimit olivat riisuneet kamelinsa ratsaista, Profeetta (SAAS) kysyi: Kuka on vartiossa tänä yönä?" "Me, oi Jumalan sanansaattaja", sanoivat Abbad ibn Bishr ja Ammar ibn Yasir, joista Profeetta oli 'veljeksinä' tehnyt parin saavuttuaan Medinaan Hijran jälkeen.

Abbad ja Ammar lähtivät laakson suulle vartiointitehtäväänsä. Abbad näki, että hänen 'veljensä' oli väsynyt ja kysyi häneltä: "Minkä osan yöstä haluat nukkua, iltayön vai aamuyön?" "Nukun iltayön", vastasi Ammar ja olikin pian syvässä unessa aivan Abbadin vieressä.

Ilta oli kirkas, tyyni ja rauhallinen. Tähdet, puut ja kalliot, kaikki tuntuivat hiljaisesti ylistävän Luojaansa. Abbad tunsi olonsa rauhaisaksi. Missään ei ollut liikettä, ei tietoakaan mistään uhkaavasta. Miksipä ei siis käyttäisi aikaa ibadahiin ( Jumalan palvomiseen) ja Koraanin lukemiseen? Miten ihana olisikaan yhdistää rukoukseen tietty määrä Koraanin lukua, josta hän niin piti.

Itse asiassa Abbad lumoutui Koraanista siitä hetkestä, kun hän ensimmäistä kertaa kuuli Musab ibn Umayrin lausuvan sitä sointuvalla ja kauniilla äänellään. Tämä tapahtui ennen Hijraa, kun Abbad oli vasta noin viisitoistavuotias. Koraani oli saanut erityisen paikan hänen sydämessään ja päivin ja öin sen jälkeen hänen kuultiin toistavan Jumalan loistavia sanoja siinä määrin, että hänet tunnettiin Profeetan seuralaisten joukossa nimellä 'Koraanin ystävä'.

Myöhään yöllä Profeetta kerran nousi rukoillakseen Tahajjud-rukouksen Aishan talossa, joka oli moskeijan vieressä. Hän kuuli äänen lukevan Koraania, puhtaana ja raikkaana aivan kuten silloin, kun enkeli Gabriel ilmestyi ja välitti sanat hänelle. Hän kysyi: "Aisha, onko tuo ääni Abbad ibn Bishrin?" "Kyllä, oi Jumalan lähettiläs", vastasi Aisha. "Oi Herra, anna hänelle anteeksi", rukoili Profeetta rakkaudesta häneen.

Ja niin yön hiljaisuudessa, laakson suulla Najdissa, Abbad nousi ja käänsi kasvonsa Qiblaan päin. Hän nosti kätensä ylös antautuen Jumalalle ja keskittyi rukoukseen. Luettuaan pakollisen Koraanin avaussuuran hän alkoi lausua suuraa al-Kahf pehmeällä, vaikuttavalla äänellään. Al-Kahf on pitkä, sadankymmenen jakeen pituinen suura ja se käsittelee muun muassa sellaisia uskovien hyveitä kuin totuus ja kärsivällisyys sekä myös ajan suhteellisuutta.

Hänen ollessaan näin syventyneenä lausuntaan ja pohtiessaan Jumalan ikuisia valaistuksen ja viisauden sanoja, muukalainen hiipi laakson liepeillä etsien Muhammedia ja hänen seuralaisiaan. Hän oli yksi niistä, jotka olivat aikoneet käydä Profeetan kimppuun, mutta olivatkin paenneet vuorille muslimien lähestyttyä heitä. Hänen vaimonsa, joka oli jäänyt kylään, oli erään muslimin panttivankina. Kun miehelle oli selvinnyt, että hänen vaimonsa oli kadonnut, hän vannoi al-Latin ja al-Uzzahin kautta, että hän jäljittäisi Muhammedin ja hänen kumppaninsa eikä palaisi ennen kuin olisi vuodattanut heidän vertaan.

Välimatkan päästä mies näki Abbadin hahmon laakson suulla ja hän tiesi Profeetan ja hänen seuralaisensa täytyi olla syvemmällä laaksossa. Hiljaa hän jännitti jousensa ja antoi nuolen ampaista lentoon. Se löysi maalinsa ja porautui Abbadin lihaan. Tyynesti Abbad kiskaisi nuolen pois ja jatkoi lausumistaan, yhä rukoukseensa paneutuen. Hyökkääjä ampui toisen ja kolmannenkin nuolen, joista kumpikin osui myös. Abbad kiskoi pois toisen ja sitten kolmannen nuolen. Hän päätti lausunnan, teki rukun ja sitten sajudin. Heikkona ja tuskissaan hän ojensi oikean kätensä yhä kumartuneena ja tönäisi nukkuvaa kumppaniaan.

Ammar heräsi. Hiljaa Abbad jatkoi rukouksensa loppuun ja sanoi: "Nouse ylös ja seiso vartiossa minun sijastani. Minä olen haavoittunut." Ammar ryntäsi pystyyn ja alkoi huutaa. Nähtyään molemmat miehet hyökkääjä pakeni pimeyteen. Ammar kääntyi Abbadin puoleen, joka makasi maassa veren vuotaessa hänen haavoistaan. "Ya Subhanallah (kunnia Jumalalle)! Mikset herättänyt minua, kun ensimmäinen nuoli osui sinuun?" "Olin juuri lausumassa Koraania ja se vangitsi sieluni enkä halunnut lopettaa lukemistani kesken. Profeetta oli käskenyt minua painamaan tämän suuran muistiini. Olisin mieluummin kuollut kuin keskeyttänyt tämän suuran lausumisen."

Abbadin kiintymys Koraaniin oli merkki syvästä antaumuksesta ja rakkaudesta Jumalaan, Hänen Profeettaansa ja Hänen uskontoonsa. Hän oli tunnettu jatkuvasta omistautumisestaan Jumalan palvonnalle, sankarillisesta rohkeudestaan ja uskollisuudestaan Jumalan tiellä.

Uhrausten ja kuoleman hetkinä hän oli aina eturivissä. Kun koitti palkkioiden jakamisen aika, hänet löydettiin vasta pitkällisen etsinnän jälkeen. Häneen voitiin aina luottaa, kun oli kyse muslimien varojen käytöstä. Kaikki tämä oli yleisesti tiedossa. Aisha, Profeetan vaimo, sanoi kerran: " Ansarien joukossa on kolme henkilöä, joita kukaan ei voisi ylittää hyveissä: Sad ibn Muadh, Usayd ibn Khudayr ja Abbad ibn Bishr."

Abbad kuoli shahidina (marttyyrina) Yamamahin taistelussa. Juuri ennen taistelua hänellä oli voimakas ennakkoaavistus kuolemastaan ja marttyyriudestaan. Hän oli havainnut, että Muhajirien ja Ansarien väliltä puuttui molemminpuolinen luottamus. Se suretti ja mietitytti häntä. Hän käsitti, että muslimeilla ei olisi menestystä näissä hirveissä taisteluissa, ellei Muhajireja ja Ansareita jaettaisi eri joukko-osastoihin, jotta voitaisiin selvästi nähdä, kuka todella kantoi vastuunsa ja oli luja kamppailussa.

Päivän valjetessa ja taistelun alkaessa Abbad ibn Bishr seisoi kummulla ja huusi: "Oi Ansarit, selvittäkää, kuka keskuudessanne on oikea mies. Tuhotkaa pelkurit joukostanne. Älkääkä luopuko Islamista." Abbad puhutteli ankarasti Ansareita, kunnes noin neljäsataa miestä kerääntyi hänen ympärilleen, heidän johdossaan Thabit ibn Qays, al-Baraa ibn Malik ja Abu Dujanah, Profeetan miekankantaja.

Tällä joukolla Abbad ryhtyi hyökkäykseen vihollista vastaan, joka kuitenkin taltutti heidät vastarinnallaan ja lähetti heidät "kuoleman tarhoihin". Sen puutarhan muureihin Abbad ibn Bishr kaatui. Hänen haavansa olivat niin lukuisat, että häntä tuskin pystyi tunnistamaan. Hän oli elänyt, taistellut ja kuollut uskovana.