Fiqh-as-Sunnah

Zakat ul-fitr on sentyyppistä sadaqaa, joka jokaisen muslimin, nuoren ja vanhan, miehen ja naisen, vapaan ja orjan, on maksettava paastokuukauden (Ramadanin) lopussa.

Al-Bukhari ja Muslim kertovat Ibn Umarin sanoneen: "Profeetta (SAAS) määräsi jokaisen muslimin, nuoren ja vanhan, miehen ja naisen, vapaan ja orjan, maksamaan yhden saan taateleita tai yhden saan ohraa zakat ul-fitrinä."

Zakat ul-fitristä tuli pakollinen Shaban-kuussa hijran toisena vuonna. Sen tarkoitus on puhdistaa paastoava henkilö kaikista sopimattomista teoista ja puheista ja auttaa köyhiä ja tarvitsevia. Tämä perustuu Abu Dawudin, Ibn Majan ja ad-Daraqutnin kertoman Ibn Abbasin hadithiin. Allahin lähettiläs (SAAS) määräsi zakat ul-fitrin sille, joka paastoaa, suojaksi hänelle kaikkea mahdollista sopimatonta tekoa tai puhetta vastaan ja avuksi köyhille ja tarpeenalaisille. Se hyväksytään zakatina henkilöltä, joka maksaa sen ennen Eid-rukousta ja sadaqana siltä, joka maksaa sen salahin jälkeen.

Zakat ul-fitr on velvoite jokaiselle vapaalle muslimille, joka omistaa yhden saan taateleita tai ohraa, jota hän tai hänen perheensä ei tarvitse peruselintarvikkeeksi yhtä päivää ja yötä kohden. Jokaisen vapaan muslimin tulee maksaa zakat ul-fitr itsensä, vaimonsa, lastensa ja palvelijoidensa puolesta.

Zakat ul-fitriin vaadittava määrä on yksi saa vehnää, ohraa, rusinoita, kuivaa juustoa (aqit), riisiä, maissia tai jotakin vastaavaa peruselintarvikkeeksi (qut) katsottavaa tarviketta. Abu Hanifa salli zakat ul-fitrinä tarjottavaksi vastaavan rahasumman ja sanoi myös, että jos sen antaja maksoi vehnänä, puolikas saata oli riittävästi. Abu Said al-Khudri kertoi: "Meillä oli tapana antaa kunkin lapsen, vanhuksen, vapaan henkilön ja orjan osalta profeetan (SAAS) elinaikana joko yhden saan ruokatarpeita, yhden saan kuivattua juustoa, yhden saan ohraa, yhden saan taateleita tai yhden saan rusinoita zakat ul-fitrinä. Teimme siten, kunnes Muawiyya tuli meidän luoksemme suorittamaan pyhiinvaellusta (hajj) tai pientä pyhiinvaellusta (umra). Silloin hän puhui ihmisille saarnatuolistaan sanoen heille: ’Näen, että kaksi muddia syyrialaista vehnää vastaa yhtä saata taateleita.’ Ihmiset hyväksyivät tämän".

Abu Said kuitenkin tunnusti: "Minä jatkan antamista entiseen tapaan, nimittäin yhden saan, niin kauan kuin elän." Tämän ovat kertoneet useimmat hadithien tallentajat. At-Tirmidhi huomauttaa: "Jotkut oppineet antoivat yhden saan jokaista almuina annettavaa tarviketta (mikä on hyväksytty käytäntö)." Ash-Shafi ja Ishaq kannattavat tätä tapaa, mutta jotkut toiset oppineet antoivat yhden saan kutakin hyväntekeväisyystarviketta, paitsi vehnää, josta riitti puolikas saata. Näin sanoivat Sufyan, Ibn al-Mubarak ja Kufan oppineet.

Oikeusoppineet ovat yhtä mieltä, että zakat ul-fitr on annettava Ramadanin lopussa. He kuitenkin eroavat siinä, mikä on täsmällinen aika. Ath-Thauri, Ahmad, Ishaq ja ash-Shafi (myöhemmässä mielipiteessään) ja Malik (yhdessä kertomuksistaan) ovat sitä mieltä, että sen aika on auringon laskiessa paaston rikkomisen iltana, sillä tällöin Ramadanin paasto päättyy. Abu Hanifa, al-Layth, ash-Shafi (alkuperäisessä mielipiteessään) ja toinen Malikin kertomuksista sanovat, että zakat-ul-fitr on annettava fajrin alkaessa Eid-päivänä.

Näillä kahdella eri näkemyksellä on merkityksensä, jos vauva syntyy auringonlaskun jälkeen mutta ennen auringonnousua Eid-päivänä; tällöin kysymys kuuluu, onko zakat-ul-fitr pakollinen vauvan osalta vai ei. Ensimmäisen mielipiteen mukaan se ei ole, koska syntymä tapahtui määrätyn ajan jälkeen, kun taas jälkimmäisen mielipiteen mukaan se kuuluu maksaa, koska syntymä tapahtui määrätyn ajan sisällä.

Useimmat oppineet katsovat, että on sallittua maksaa zakat-ul-fitr päivää tai kahta ennen Eidiä. Ibn Umar kertoi, että Allahin lähettiläs (SAAS) määräsi heidät maksamaan zakat-ul-fitrin ennen kuin ihmiset lähtivät ulos Eid-rukouksia varten. Nafi kertoo, että Umarilla oli tapana maksaa se päivän tai kaksi ennen Ramadanin päättymistä. Kuitenkin oppineilla on erilaisia mielipiteitä, kun kyseessä on pitempi ajanjakso. Abu Hanifan mukaan on sallittua maksaa se jopa ennen Ramadania. Ash-Shafi on sitä mieltä, että on sallittua tehdä se Ramadanin alussa. Malik ja Ahmad (tunnetun kantansa mukaan) ovat sitä mieltä, että on sallittua maksaa se vain yksi tai kaksi päivää etukäteen.

Neljän hyväksytyn islamin lakikoulukunnan perustajat ovat yksimielisiä siitä, että zakat ul-fitristä ei tule pätemätöntä vain siksi, että sitä ei makseta ajallaan. Jos niin käy, siitä tulee velkaa siitä vastuulliselle, kunnes se on maksettu. He ovat myös yhtä mieltä siitä, ettei ole sallittua lykätä sitä Eid-päivään asti, mutta Ibn Sirin ja an-Nakhai sanovat niin voitavan tehdä. Ahmad sanoo: "Toivon, että ei ole vahinkoa (sen maksamisen lykkäämisessä)." Ibn Raslan sanoo, että on yksimielisyys siitä, että sen maksamista ei voida viivyttää vain siksi, että se on erääntyyppinen zakat. Niinpä kaikki viivytys on syntiä ja verrattavissa rukousten viivyttämiseen ilman hyväksyttävää syytä. Tämän todistaa seuraava hadith: "Jos joku maksaa zakat ul-fitrin ennen salahia, se katsotaan hyväksytyksi zakahiksi. Jos hän maksaa sen salahin jälkeen, se katsotaan tavanomaiseksi sadaqaksi.

Zakat ul-fitrin jakamiseen pätee sama kuin zakahiin – eli se on jaettava kahdeksalle vastaanottajaryhmälle, jotka on mainittu ayassa: "Almut ovat vain köyhiä ja puutteessa olevia varten..." [at-Tauba 60]. Köyhien luokkaan katsotaan kuuluviksi eniten tarvitsevat. Tätä tukee myös hadith: "Allahin lähettiläs (SAAS) määräsi zakat ul-fitrin puhdistukseksi sille, joka paastoaa, kaikista sopimattomista teoista ja puheista, ja ruuaksi tarvitseville"

Al-Baihaqi ja ad-Daraqutni kertovat Ibn Umarin sanoneen: "Allahin lähettiläs (SAAS) määräsi zakat ul-fitrin ja sanoi myös: "Vapauttakaa heidät puutteestä tänä päivänä."

Az-Zuhri, Abu Hanifa, Muhammad ja Ibn Shubruma tekivät sallituksi zakat ul-fitrin antamisen dhimmille. Allah, Ylhäinen, sanoo: "Jumala ei kiellä teitä osoittamasta ystävällisyyttä ja oikeamielisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät ole taistelleet teitä vastaan uskontonne tähden eivätkä karkoittaneet teitä kodeistanne; totisesti, Jumala rakastaa oikeamielisiä " [al-Mumtahana 8].

Islam näkee omaisuuden realistisesti – olennaisena osana elämää ja elannon lähteenä yksilöille ja ryhmille. Allah, Ylistetty, neuvoo: "Älkää antako ymmärtämättömille alaikäisille heidän omaisuuttansa, jonka Jumala on antanut hallittavaksenne…" [an-Nisaa 5]. Tämä tahtoo sanoa, että varallisuus on jaettava, jotta perustarpeet, kuten ruoka, vaatteet, asunto ja muut tarpeet tulevat tyydytetyiksi ja että ketään ei unohdeta tai jätetä ilman tukea. Paras tapa jakaa varallisuutta siten, että kaikkien perustarpeet tulevat hoidetuiksi, on zakah. Se ei ole taakaksi rikkaille, mutta riittää köyhien perustarpeisiin, poistaen heiltä elämän vaikeuksia ja osattomuuden tuskaa. Zakah ei ole suosionosoitus (minnah), jonka rikkaat antavat köyhille, vaan ennemminkin se on velka (haqq), jonka Allah uskoi rikkaille, jotta he veisivät sen köyhille ja jakaisivat sen tarvitsevien keskuudessa. Täten määräytyy varallisuutta koskeva perustotuus – se ei ole vain rikkaita varten, vaan sekä rikkaita että köyhiä varten. Tämä on ilmeistä sen perusteella, mitä Allah säätää sotasaaliin (fay) jakamisesta. Allah varoittaa: ". . . jotta sitä ei jaettaisi niiden kesken teistä, jotka ovat rikkaita." [al-Hashr 7]. Tämä tarkoittaa omaisuuden jakovelvollisuutta rikkaiden ja köyhien kesken, ei sen kuulumista vain rikkaille. Zakah on omaisuuteen kohdistuva velvoite niille, jotka voivat sen maksaa ja se on käytettävä köyhien ja tarpeenalaisten perustarpeiden täyttämiseen, jotta he välttyisivät nälältä ja he tuntisivat yleistä turvallisuutta ja hyvinvointia. Jos zakahin määrä ei riitä helpottamaan köyhien elinoloja, rikkaat voidaan velvoittaa verotettaviksi lisää. Ei ole määritelty, kuinka paljon olisi otettava. Määrä perustuu köyhien tarpeisiin.

Tulkinnassaan jakeesta al-Baqara 177 al-Qurtubi sanoo: "Allahin sanat: '…rakkaudesta Häneen antavat omaisuudestaan’antaa uskottavuutta niille, joiden mielestä varallisuudesta kuuluu antaa enemmän kuin zakah, jotakin, joka tunnetaan nimellä mal addir." Toisten mielestä edellä oleva ayah viittaa pakolliseen zakahiin. Ad-Daraqutni toistaa Fatima bint Qaisin kertomuksen, jonka mukaan ensimmäinen kanta on vakuuttavampi. Hän kertoo: "Todellakin, henkilön omaisuudesta kuuluu muukin osuus kuin zakah." Sitten hän lausui seuraavan Koraanin jakeen: "Hurskautta ei ole se, että käännätte kasvonne Itään tai Länteen, vaan hurskaita ovat ne, jotka uskovat Jumalaan ja Viimeiseen päivään, enkeleihin, Pyhään kirjaan ja profeettoihin ja rakkaudesta Häneen antavat omaisuudestaan omaisilleen, orvoille, köyhille, vaeltajille, kerjäläisille ja orjien vapauttamiseksi..." [al-Baqara 177]. Ibn Maja mainitsi sen teoksessaan Sunan ja at-Tirmidhi kirjassaan Jami. Jälkimmäinen sanoo Ibn Majalla olevan eri kertojaketju kuin hänellä. Sitä paitsi Abu Hamza ja Maymun al-Awar eivät pidä Ibn Majan kertojaketjua luotettavana. Tämän hadithin ovat kertoneet Bayan ja Ismail ibn Salim ash-Shubilta, joka sanoi sen olevan aito.

Jälkimmäinen sanoo: "Jos sen autenttisuudesta on epäilystä, sitä todistaa yhteys jakeeseen (al-Baqara 177). Tässä kehotuksessa '... harrastavat oikeata rukouselämää, antavat almuja…' Allah mainitsee zakahin ja salahin yhdessä, mikä tukee sitä, että 'rakkaudesta Häneen antavat omaisuudestaan' ei viittaa pakolliseen zakahiin, sillä se olisi tarpeetonta ayahissa – ja Allah tietää parhaiten."

Oppineet ovat yhtä mieltä siitä, että tarpeen tullen, vaikka zakah olisi maksettu, muslimiyhteisöllä on velvollisuus yhdessä toimia ongelmien lievittämiseksi.

Malik sanoo: "On pakollista ihmisten lunastaa sotavangit, vaikka se kuluttaisi kaiken heidän omaisuutensa. Yksimielisyys tästä vahvistaa näkemystämme, ja etsimme menestystä vain Allahilta." Al-Manarin mukaan aya: "... rakkaudesta Häneen antavat omaisuudestaan . . ." [al-Baqara 177] tarkoittaa, että henkilön tulisi antaa omaisuudestaan Allahin tähden tai rakkaudesta antamiseen.

Imaami Muhammad Abduhin kommentti on: "Zakahin velvollisuuden ylittävän osan antaminen omaisuudesta on yksi hurskauden (birr) peruselementeistä ja se on velvoite samalla tavalla kuin määrätty zakah."

Kun pakottava tarve ilmaantuu, annetaan muuta sadaqaa zakahin lisäksi. Tämä voi tapahtua ennen vuoden täyttymistä (hawl) tai zakahin maksamisen jälkeen. Osuus ei perustu määrättyyn nisabin määrään, vaan antamisen kykyyn. Siten jos joku omistaa vain leivän ja näkee ankarammassa ahdingossa olevan henkilön kuin hän itse, hänen olisi annettava leipä tuolle toiselle. Ahdingossa oleva ei ole ainoa, jolla on oikeus tulla tyydytetyksi, mutta Allah on myös määrännyt uskovat antamaan vapaaehtoista sadaqaa seuraaville: omaiset, orvot, tarvitsevat, matkustavaiset, kerjäläiset ja orjat.

Sukulaiset katsotaan kaikkein oikeutetuimmiksi vastaanottamaan sadaqaa veriyhteyden takia. Kun miestä kohtaa puute ja jotkut hänen omaisistaan ovat rikkaita, hän luonnollisesti pyytää heiltä apua, koska he ovat samaa perhettä. On myös luonnollista miehen tuntea enemmän sympatiaa ahdingossa olevia ja tarvitsevia sukulaisiaan kuin ventovieraita kohtaan. Hän tuntee nöyryyttävänä heidän puutteensa ja häntä elähdyttää heidän kunniansa. Siksi hyvintoimeentulevalta ihmiseltä, joka epää omaisiltaan avun, eläen itse yltäkylläisyydessä sukulaistensa kärsiessä kurjuutta, puuttuvat luonnolliset tunteet tai usko, ja hän on kaukana hyvyydestä tai hurskaudesta. Toisaalta sellaiselle, joka säilyttää läheisen yhteyden sukulaisiinsa, on elanto taattu ja hänen suhteensa ovat siunaukseksi hänen suvulleen.

Orpojen, joiden huoltajat ovat kuolleet, ylläpito ja kasvatus kuuluu varakkaille ja hyvinvoiville muslimeille, jotta he eivät koituisi ongelmaksi itselleen ja muille ihmisille.

Koska he ovat kykenemättömiä ansaitsemaan tarpeeksi itsensä ylläpitoon ja tyytyneet siihen vähään, mitä heillä on, pidättäytyen kerjäämästä, hyväosaisten pitää auttaa heitä.

Matkustavaisen tapauksessa, joka on erossa perheestään ja sukulaisistaan, kuin matkallaolo olisi hänen kotinsa, vaaditaan hyvyyttä myös häntä kohtaan. Niinpä myötätunto häntä kohtaan ja hänen auttamisensa matkallaan rohkaisee islamin lain mukaan häntä matkaamaan maan halki.

Kerjäläisiä, joiden on pakko pyytää ihmisiltä tarpeisiinsa, tulee auttaa. Henkilö voi myös pyytää apua täyttääkseen jonkun toisen tarpeita. Kuitenkaan sharia ei hyväksy kerjäämistä muutoin kuin äärimmäisessä ahdingossa. Silloinkaan rajoja ei pidä ylittää.

Orjien vapauttaminen sisältää heidän ostamisensa ja lunastamisensa vapaaksi, sopimuksenalaisten orjien (al-mukatabun) auttaminen maksamaan velkansa ja sotavankien auttaminen ostamaan itsensä vapaiksi. Rohkaisemalla ihmisiä kuluttamaan omaisuuttaan orjiin sharia pyrkii vapauttamaan viimeksi mainittuja. Silti, niin tärkeää kuin orjien vapauttaminen onkin, tärkeysjärjestyksessä se on viimeisenä, orjien, tarvitsevien, matkustavaisten ja kerjäläisten jälkeen, sillä jälkimmäisiä koskee elämän säilyttämisen tarve (joka on arvokkaampi), kun taas edellinen liittyy oikeuteen olla vapaa (pienempi arvo kuin elämä).

Muun sadaqan kuin zakatin antamisen laillisuus ei rajoitu aikaan tai määrättyyn nisabiin. Käytettävän määrän ei tarvitse olla tietty prosenttiosuus (esimerkiksi kymmenys, neljännes kymmenystä tai kymmenesosa kymmenystä). Se on avoin kysymys, joka riippuu antajan hyväntekeväisyydestä, anteliaisuudesta ja olosuhteista. Kunnioitetun miehen (muhtaram) suojeleminen tuholta ja vahingolta on jokaisen velvollisuus, joka voi auttaa häntä, ja lisäksi avun määrää ei ole määritelty.

Ihmiset jättävät huomiotta useimmat yleiset oikeudet, joita Koraani tukee, sillä näiden oikeuksien tarkoitus on johtaa kunnialliseen ja oikeudenmukaiseen sosiaaliseen elämään. Ihmiset antavat vain vähän tarvitseville ja vielä vähemmän kerjäläisille, sillä heitä pidetään vähiten oikeutettuina nykyaikana. Tämä johtuu siitä, että kerjäläiset ovat tehneet kerjäämisestä ammatin (hirfah), vaikka useimmat heistä tulevat hyvin toimeen.

Ibn Hazm sanoo: "Jokaisen maan rikkaita on määrätty auttamaan köyhiään ja hallitsijalla on valtuudet pakottaa heidät siihen. Tämä on tarpeen silloin, kun määritelty zakah tai toisten muslimien osuudet eivät riitä täyttämään köyhien tarpeita. Siinä tapauksessa heidän ruokansa ja vaatetuksensa, joka suojelee heitä luonnonilmiöiltä ja muiden katseilta, on rikkaiden vastuulla." Todiste tästä ovat Allahin, Ylistetyn, sanat: " Tee sukulaisillesi oikeutta, samoin tarvitseville ja vaeltajille" [al-Isra 26]. Allah sanoo myös: "Kohdelkaa hyvin vanhempianne, samoin läheisiä omaisianne, orpoja ja köyhiä, naapuria, joka on teille sukua, ja naapuria, joka ei ole teille sukua, matkakumppania, vaeltajaa ja orjia, jotka ovat vallassanne" [an-Nisaa 36]. Anteliaisuus vaatii edellä mainittujen ihmisten tukemista ja kieltää vahingoittamasta heitä. Viitaten syyllisiin tulevassa elämässä, Koraani sanoo, että he kysyvät toisiltaan: "Mikä on saattanut teidät tulen ruoaksi? Ja nämä vastaavat: Me emme kuuluneet niihin, jotka rukoilivat, emmekä niihin, jotka ruokkivat köyhiä " [al-Muddaththir 42-44]. Siten Allah yhdistää köyhien ruokkimisen rukousten noudattamiseen. Seuraavan luotettavien lähteiden kertoman hadithin mukaan Allahin lähettiläs (SAAS) sanoi: "Joka ei tunne armoa ihmisiä kohtaan, häneltä evätään Allahin armo." Sellainen, jolle Allah on suonut armoaan ja joka näkee muslimiveljensä nälkäisenä, vaatteiden tarpeessa ja kurjana eikä kuitenkaan auta häntä, kieltää todellakin itseltään Allahin armon.

Uthman an-Nahdi kertoi Abdurrahman ibn Abi Bakr as-Siddiqin sanoneen hänelle, että as-Saffahin seuralaiset olivat köyhiä ja että Allahin lähettiläs (SAAS) sanoi: "Se, jolla on tarpeeksi ruokaa kahdelle, kutsukoon kolmannen, ja jolla on neljälle, kutsukoon viidennen tai kuudennen."

On kerrottu Ibn Umarin sanoneen, että Allahin lähettiläs (SAAS) sanoi: "Muslimi on toisen muslimin veli, jota hän ei saa kohdella epäoikeudenmukaisesti eikä pettää." Niinpä kuka tahansa, joka jättää avun tarpeessa olevan muslimin ilman ruokaa tai vaatteita, vaikka pystyisi ruokkimaan ja vaatettamaan hänet, on pettänyt hänet. On kerrottu Abu Said al-Khudrin kuulleen Allahin lähettilään (SAAS) sanoneen: "Se, jolla on varoja yli tarpeensa, auttakoon sellaista, jolla ei ole, ja se, jolla on ruokaa yli tarpeensa, jakakoon sen sellaisen kanssa, jolla ei ole ruokaa." Abu Said al-Khudri sanoo: "Sitten hän mainitsi niin monia omaisuuden lajeja, että ajattelimme, ettei meillä ollut oikeutta pitää mitään ylimääräistä." Tämä on seuralaisten yksimielinen kanta, jonka Abu Said al-Khudri kertoi. Tähän perimätietoon liittyen on kerrottu Abu Musa al-Asharin kuulleen profeetan (SAAS) sanoneen: "Ruokkikaa nälkäisiä, käykää sairaiden luona ja lunastakaa vanki." Tästä aiheesta on useita jakeita Koraanissa ja monia luotettavia haditheja. Umar sanoo: "Jos eläisin uudestaan menneen, jonka olen jo elänyt, ottaisin rikkailta ylimääräisen osan ja jakaisin sen köyhien maahanmuuttajien (mujhajirun) kesken." Tätä pidetään autenttisimpana kertomuksena.

Ali sanoi: "Allah, Ylistetty, on määrännyt rikkaiden omaisuudesta osuuden, joka kuuluu köyhien tarpeisiin. Niinpä jos köyhät kulkevat nälkäisinä ja alastomina tai kamppailevat rikkaiden laiminlyönnin takia, Allah asettaa heidät (rikkaat) vastuuseen siitä Tuomiopäivänä ja tulee rankaisemaan heitä."

Ibn Umarin on kerrottu sanoneen: "Teidän omaisuudestanne kuuluu muukin osuus kuin zakah." On kerrottu Aishan (uskovien äidin), al-Hasan ibn Alin ja Ibn Umarin kaikkien vastanneen niille, jotka kysyivät heiltä: "Jos teiltä pyydetään apua, kun on kyse verirahasta, raskaasta velasta tai epätoivoisesta köyhyydestä, teidän velvollisuutenne on antaa omista varoistanne."

On kerrottu todistettavasti Abu Ubaida ibn al-Jarrasta ja 300 seuralaisesta, että kerran kun heidän ruokavarastonsa olivat käyneet hyvin vähiin, Abu Ubaida käski heidät keräämään kaiken jäljellä olevan, laittamaan sen kahteen säkkiin ja sitten jakamaan sen kullekin tasapuolisesti. Sitten hän sanoi: Ei ole sallittua ahdingossa olevalle muslimille syödä kuolleen eläimen tai sian lihaa, jos hän voi saada ylimääräistä ruokaa joko muslimilta tai dhimmiltä. On sellaisen velvollisuus, jolla on ruokaa, ruokkia nälkäisiä." Tästä on seuralaisten yksimielisyys eikä siitä ole poikkeavia näkemyksiä. Ash-Shubin, Mujahidin ja Tawun ynnä muiden on kuultu tarkasti sanovan: "Omaisuudesta kuuluu antaa muukin osuus kuin zakah." Jos niin on asia, ahdingossa olevan henkilön ei ole pakko syödä kuolleiden eläinten tai sian lihaa. Hänellä on oikeus taistella tämän puolesta, ja jos hänet surmataan, kosto kuolemasta (qawad) kohdistuu surmaajaan. Jos omaisuuden haltija, joka esti häntä saamaan hänelle kuuluvaa osaa, kuolee, hän voi saada Allahin kirouksen ylleen, koska hän epäsi oikeuden (haqq), ja hänet katsotaan kuuluvaksi epäoikeudenmukaisiin.

Allah, Ylistetty, sanoo: "Mutta jos toinen niistä menettelee väärin toista kohtaan, taistelkaa väärintekijää vastaan siksi, kunnes hän jälleen mukautuu Jumalan käskyyn." (al-Hujurat 9) Tältä pohjalta Abu Bakr as-Siddiq julisti sodan niitä vastaan, jotka kieltäytyivät maksamasta zakahiaan.

Edellä sanotusta voidaan nähdä se myötätunto ja osanotto, jonka islam varaa osattomille. Tosiasiassa islam ylittää tässä kaikki muut uskonnon ja järjestelmät. Nämä ovat kuin heikkoja, lepattavia kynttilöitä islamin auringon kirkkaan ja vakaan valon rinnalla.