Asmaa bint Abu Bakr kuului ylhäiseen muslimiperheeseen. Hänen isänsä Abu Bakr oli Profeetan läheinen ystävä ja ensimmäinen kalifi hänen kuolemansa jälkeen. Hänen sisarpuolensa Aisha oli Profeetan vaimo ja kuului Ummahat al--Mumineen -yhteisöön. Hänen aviomiehensä Zubayr ibn al-Awwam oli yksi Profeetan läheisistä avustajista. Hänen poikansa Abdullah ibn az-Zubayr tuli tunnetuksi lahjomattomuudestaan ja horjumattomasta omistautumisestaan Totuudelle.

Asmaa itse oli ensimmäisiä Islamin omaksuneita henkilöitä. Vain noin seitsemäntoista ihmistä, sekä naisia että miehiä, oli tullut muslimiksi ennen häntä. Myöhemmin hän sai lempinimen Dhat an-Nitaqayn (hän, jolla on kaksi vyötärönauhaa). Nimitys sai alkunsa eräästä tapauksesta, joka liittyi Profeetan ja hänen isänsä historialliseen lähtöön Mekasta Medinaan, hijraan.

Asmaa oli niitä harvoja, jotka tiesivät Profeetan suunnitelmasta lähteä Medinaan. Suunnitelma oli pidettävä tarkoin salassa, sillä Quraishilaiset halusivat murhata Profeetan. Heidän lähtönsä yönä Asmaa valmisti laukullisen ruokaa ja vesiastian heidän matkaansa varten. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, millä olisi sitonut ruokatarpeet ja päätti käyttää vyötärönauhaansa eli nitaqia. Abu Bakr ehdotti, että hän repäisisi sen kahtia. Sen hän teki ja Profeetta kiitteli hänen neuvokkuuttaan. Siitä lähtien hänet tunnettiin "sinä, jolla on kaksi vyötärönauhaa".

Kun muslimien lopullinen muutto Mekasta Medinaan toteutui pian Profeetan lähdön jälkeen, Asmaa oli raskaana. Hän ei antanut raskaudentilansa tai edessä olevan pitkän ja vaivalloisen matkan estää lähtöään. Kun hän saavutti Quban Medinan liepeillä, hän synnytti pojan, Abdullahin. Muslimit huusivat Allahu Akbar (Jumala on Suurin) ja Laa ilaaha illa Allah (Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah) iloiten ja kiittäen ensimmäisestä lapsesta, joka syntyi muhajirineille Medinassa.

Asmaa tuli tunnetuksi hienoista ja jaloista luonteenominaisuuksistaan ja valppaasta älystään. Hän oli äärimmäisen antelias henkilö. Hänen poikansa Abdullah sanoi kerran hänestä, "En ole nähnyt kahta yhtä anteliasta naista kuin tätini Aisha ja äitini Asmaa. Mutta heidän anteliaisuutensa ilmeni eri tavoin. Tätini keräsi keräämistään tavaroita, kunnes hänellä oli mielestään tarpeeksi annettavaksi ja jakoi ne sitten tarvitseville. Äitini sen sijaan ei säilyttänyt mitään edes huomisen varalle."

Asmaan neuvokkuus eri tilanteissa oli loistava. Kun hänen isänsä lähti Mekkaan, hän otti mukaansa koko noin kuudentuhannen dirhamin omaisuutensa eikä jättänyt mitään perheelleen. Kun Abu Bakrin isä Abu Quhafah (hän oli vielä mushrik) kuuli tästä, hän meni heidän taloonsa ja sanoi Asmaalle: "Kuulin, että hän lähti ja jätti sinut selviytymään ilman rahaa." "Ei, isoisä", vastasi Asmaa, "oikeastaan hän jätti meille paljonkin rahaa." Hän otti vähän pikkukiviä ja laittoi ne pieneen seinäsyvennykseen, jossa he tavallisesti säilyttivät rahaa. Hän heitti kankaanpalan kasan päälle ja otti isänsä käden - hän oli sokea - ja sanoi, "Huomaatko, miten paljon rahaa hän jätti meille".

Tämän juonen avulla Asmaa halusi rauhoitella vanhaa miestä ja estää tätä antamasta heille omia varojaan. Hän ei näet tahtonut ottaa vastaan mitään apua mushrikilta, vaikka tämä olisi hänen oma isoisänsä.

Hänellä oli samanlainen asenne äitiäänkin kohtaan eikä hän taipunut kompromisseihin kunniansa ja uskonsa suhteen. Hänen äitinsä Qutaylah tuli kerran vierailemaan hänen luonaan Medinassa. Hän ei ollut muslimi ja oli eronnut hänen isästään ennen Islamin aikoja. Äiti toi hänelle lahjaksi rusinoita, puhdistettua voita ja qarazia (erään puun palkomaisia hedelmiä). Asmaa ei ensin halunnut kutsua häntä sisälle eikä hyväksynyt hänen tuomisiaan. Hän lähetti jonkun Aishan luo kysymään Profeetalta, rauha hänelle, suhtautumisesta äitiinsä ja tämä vastasi, että kyllä hänen täytyisi päästää äitinsä kotiinsa ja hyväksyä lahjat. Tässä tilanteessa seuraava ilmestys annettiin Profeetalle:

"Jumala ei kiellä teitä osoittamasta ystävällisyyttä ja oikeamielisyyttä niitä kohtaan, jotka eivät ole taistelleet teitä vastaan uskontonne tähden eivätkä karkoittaneet teitä kodeistanne; totisesti, Jumala rakastaa oikeamielisiä. Hän vain kieltää teitä olemasta ystävällisiä niille, jotka ovat taistelleet teitä vastaan uskonne tähden, karkoittaneet teidät kodeistanne ja olleet toisille apuna teitä karkoitettaessa. Ne, jotka osoittavat heille ystävällisyyttä, ovat totisesti jumalattomia.

Asmaalle ja tietysti monille muillekin muslimeille elämä Medinassa oli melko vaikeaa aluksi. Hänen miehensä oli köyhä ja alkuun tämän ainoa omaisuus olikin hänen ostamansa hevonen. Asmaa itse kuvaili näitä alkuaikoja:

"Minulla oli tapana antaa hevoselle rehua, juottaa se ja harjata sitä. Jauhoin jyviä ja tein taikinaa, mutta en osannut leipoa hyvää leipää. Ansarinaiset yleensä leipoivat minulle. He olivat todella hyviä naisia. Tapasin kantaa viljaa pääni päällä az-Zubayrin maatilkulta, jonka Profeetta oli osoittanut hänen viljeltäväkseen. Se oli noin kolmen farsakhin (noin kahdeksan kilometrin) päässä kaupungin keskustasta. Eräänä päivänä olin tällä matkalla kantaen jyviä pääni päällä, kun kohtasin tiellä Profeetan ja hänen seuralaistensa ryhmän. Hän huusi minua ja pysäytti kamelinsa voidakseni nousta ratsastamaan hänen taakseen. Minua nolostutti lähteä tekemään matkaa Profeetan kanssa ja muistin sitä paitsi az-Zubayrin mustasukkaisuuden - hän oli miehistä mustasukkaisin. Profeetta ymmärsi hämmennykseni ja ratsasti eteenpäin."

Myöhemmin Asmaa kertoi az-Zubayrille tarkalleen, mitä oli tapahtunut, ja hän sanoi, "Jumalan tähden, se että sinun täytyy kantaa jyväkuormaa, harmittaa minua paljon enemmän kuin se, jos ratsastaisit Profeetan kanssa."

Asmaa oli selvästikin luonteeltaan hyvin herkkä ja omistautuva. He tekivät kovasti työtä miehensä kanssa, kunnes vähitellen pääsivät köyhyydestään. Joskus az-Zubayr kuitenkin kohteli häntä ankarasti. Kerran hän meni isänsä luo ja valitti hänelle tästä. Tämän vastaus oli seuraava: "Tyttäreni, ole kärsivällinen, sillä jos vaimolla on oikeamielinen aviomies ja tämä kuolee eikä hän mene uudelleen naimisiin, heidät saatetaan jälleen yhteen Paratiisissa."

Az-Zubayrista tuli vihdoin yksi Sahabahien rikkaimmista miehistä, mutta Asmaa ei antanut sen vaikuttaa periaatteisiinsa. Hänen poikansa al-Mundhir lähetti hänelle kerran Irakista tyylikkään puvun, joka oli tehty hienosta ja kalliista materiaalista. Tällöin Asmaasta oli jo tullut sokea. Hän tunnusteli puvun kangasta ja sanoi, "Se on kauhea. Lähettäkää se takaisin hänelle."

Al-Mundhir oli ihmeissään ja sanoi, "Äiti, ei se ole läpinäkyvä."

"Ehkä se ei ole läpinäkyvä", hän vastasi terävästi, "mutta se on liian tyköistuva ja näyttää vartalon muodot."

Al-Mundhir osti toisen puvun, joka oli hänen makuunsa ja hän hyväksyi sen.

Jos edellä kerrotut tapaukset ja vaiheet Asmaan elämässä unohtuisivatkin, hänen viimeinen kohtaamisensa poikansa Abdullahin kanssa on varmastikin yksi unohtumattomista hetkistä varhaisessa muslimien historiassa. Tässä tapaamisessa hän osoitti älykkyytensä, päättäväisyytensä ja uskonsa vahvuuden.

Abdullah oli kalifaatin johdossa Yazid ibn Mu'awiyahin kuoleman jälkeen. Hijaz, Egypti, Iraq, Khurasan ja suurin osa Syyriasta olivat myöntyväisiä hänen alaisuuteensa ja tunnustivat hänet kalifiksi. Ummayyadit kuitenkin jatkoivat taisteluaan kalifaattia vastaan ja varustivat mahtavaa armeijaa, jota komensi Al-Hajjaj ibn Yusuf ath-Thaqafi. Näiden kahden osapuolen välillä käytiinkin säälimättömiä taisteluja, joissa Abdullah ibn az-Zubayr osoitti suurenmoista rohkeutta ja sankaruutta. Monet hänen kannattajistaan eivät kuitenkaan kestäneet jatkuvaa rasittavaa taistelemista ja vähitellen monet heistä jättivät hänet. Lopulta hän joutui hakemaan suojaa Mekan Pyhästä Moskeijasta. Näihin aikoihin hän meni äitinsä, nyt jo sokean naisen, luo ja sanoi: "Rauha sinulle, äiti, ja Jumalan armoa ja siunausta."

"Rauha sinullekin, Abdullah", hän vastasi. "Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan, kun Hajjajin katapulttien ammukset satavat sotilaittesi päälle Haramiin ja tärisyttävät Mekan talojakin?" "Tulin kysymään neuvojasi", hän vastasi.

"Kysymään minulta neuvoa?" hän ihmetteli. "Mistä sitten?"

"Kansa on hylännyt minut Hajjajin pelossa ja antanut hänen houkutella heitä puolelleen lupauksillaan. Jopa lapseni ja sukulaiseni ovat minut jättäneet. Kanssani on enää kourallinen miehiä, ja olivatpa he kuinka vahvoja ja sinnikkäitä tahansa, he kestävät enää tunnin tai kaksi. Banu Umayyahin lähettiläät (Umayyadit) ovat nyt tulleet neuvottelemaan kanssani ja tarjoavat mitä tahansa rikkauksia vain haluan, jos lasken aseeni ja vannon uskollisuutta Abdul Malik ibn Marwanille. Mitä tuumit tästä?"

Korottaen ääntään hänen äitinsä vastasi:

"Se on sinun asiasi, Abdullah, ja sinä tunnet itsesi parhaiten. Jos kuitenkin uskot olevasi oikeassa ja puolustavasi Totuutta, pysy lujana ja jatka taistelua kuten kumppanisi, jotka kuolivat taistellen hellittämättä sinun lippusi alla. Jos taas haluat vain maallisia rikkauksia, mikä kurja raukka oletkaan! Silloin tuhoaisit itsesi ja miehet, jotka ovat puolellasi."

"Mutta saan surmani tänään, siitä ei ole epäilystäkään."

"Se on sinulle parempi kuin antautua Hajjajille vapaaehtoisesti ja sallia joidenkin mitättömien Banu Umayyahin miesten tehdä kanssasi, mitä haluavat."

"En pelkää kuolemaa. Pelkään vain, että he silpovat minut."

"Ei tule pelätä mitään, mikä tapahtuu kuoleman jälkeen. Nylkeminen ei tee kipeää teurastetulle lampaalle."

Abdullahin kasvot säteilivät hänen sanoessaan:

"Mikä siunattu äiti! Siunattu olkoon sinun jalo luonteesi! Tulin luoksesi tällaisena hetkenä, jotta kuulisin sen, mitä olen kuullut. Jumala tietää, etten ole tullut heikoksi tai epätoivoiseksi. Hän on todistajani, että en ole pysynyt lujana rakkaudesta tähän maailmaan ja sen viettelyksiin, vaan vain vihasta Jumalan asian tähden! Hänen rajojaan on loukattu. Tässä olen ja aion tehdä sen, mikä on sinusta oikein. Jos siis kuolen, älä sure minua ja puhu puolestani Jumalalle."

"Kyllä tulen sinua suremaan", sanoi jo iäkas, mutta päättäväinen Asmaa, "mutta vain, jos saat surmasi turhaan ja huonon asian vuoksi."

"Voit olla varma, että poikasi ei ole taistellut turhuuksien puolesta, ei syyllistynyt mihinkään halveksittavaan eikä tehnyt vääryyttä yhdellekään muslimille tai dhimmille. Ei hänellä myöskään ole tähtäimessään mitään parempaa kuin Jumalan, Kaikkivaltiaan ja Suurimman mielihyvä. En sano tätä puolustellakseni itseäni. Jumala tietää, että sanoin näin vain tehdäkseni sinun sydämestäsi lujan ja järkkymättömän."

"Ylistys olkoon Jumalalle, joka on saanut sinut toimimaan tahtonsa mukaan ja minun mielikseni. Tule lähemmäksi, poikani, että voin haistaa ja tuntea sinut, sillä tämä voi olla viimeinen kerta, kun tapaamme."

Abdullah polvistui hänen eteensä. Hän halasi poikaansa ja peitti hänen päänsä, kasvonsa ja kaulansa suudelmin. Hänen kätensä alkoivat tunnustella hänen kehoaan, kun hän yhtäkkiä lopetti kysyen:

"Mitä sinulla oikein on ylläsi, Abdullah?"

"Tämä on haarniskani."

"Tämä, poikani, ei ole sellaisen asu, joka haluaa tulla marttyyriksi. Ota se pois. Sitten voit liikkua kevyemmin ja nopeammin. Pukeudu mieluummin sirwaliin (pitkä alusvaate), jotta jos kuolisit, awrahisi ei tärveltyisi.

Abdullah riisui haarniskan ja puki päälleen sirwalin. Kun hän lähti Haramiin liittyäkseen taisteluun, hän sanoi:

"Äitini, älä unohda minua dadastasi (rukous)."

Nostaen kätensä taivasta kohti tämä rukoili:

"Oi Herra, armahda häntä, sillä hän on seissyt valveilla pitkiä toveja ja huutanut Sinua yön pimeydessä, kun toiset ovat nukkuneet...

"Oi Herra, armahda häntä, sillä hän on kärsinyt nälkää ja janoa matkoillaan Medinasta ja Mekasta paastotessaan...

"Oi Herra, siunaa häntä, sillä hän on ollut oikeamielinen äitiään ja isäänsä kohtaan...

"Oi Herra, rukoilen hänen puolestaan ja tyydyn siihen, mitä Sinä päätät hänen osalleen. Ja anna hänen tähtensä niille palkinto, jotka ovat kärsivällisiä ja jotka pysyvät lujina."

Auringonlaskun aikaan Abdullah kuoli. Vain kymmenen päivää myöhemmin kuoli hänen äitinsä. Hän oli sadan vuoden ikäinen. Pitkä ikä ei ollut ottanut pois hänen lujuuttaan eikä terävää älyään.